Nipsusta

Kun blogi aloitettiin, laumassamme oli vielä kolme koiraa: Uki, Nipsu ja Merlin. Merlin tuli meille, kun Uki ja Nipsu olivat kummatkin jo yli kymmenvuotiaita. Blogi pääasiassa keskittyykin Merlinin ja äitini yhteisiin harrastuksiin, mutta taustalla on pyörinyt aina koko perhe. Itse olen aina ollut mukana äitini harrastuksissa auttavina käsinä ja täällä lapsuudenkodissani olen käynyt hoitamassa tai katsomassa koiria vähintään kerran viikossa omaan kotiin muuttamisen jälkeen.

Nipsun ja nipsunnipsun ensimmäinen päivä meillä vuonna 2001

Nipsun poislähtö tuli yllätyksenä, vaikka sitä oli vaivannut jo pitkään ties minkälaiset vaivat. Syksyllä olimme Nipsua viemässä jo viimeiselle matkalle, kun sille tuli paha hengenahdistus. Kuitenkin se piristyi eläinlääkärillä, ja sai kortisonipiikin. Piikki auttoi ja Nipsu sai vielä muutaman kuukautta lisäaikaa, ja pääsi viettämään vielä elämänsä viimeisen joulun. Uutena vuonna Nipsulla oli vatsa kipeä, ja se oli yöllä oksentanut. Olen aina ollut täällä hoitamassa Nipsua, jos se on ollut kipeänä, koska se aina kaipasi silloin minulta lohtua. Istuimme sitten Nipsun kanssa tuona päivänä monta tuntia putkeen televisiota katsellen Nipsu sylissäni. Kipeänä Nipsu ei koskaan päästänyt minua edes yksin vessaan, vaan halusi olla minun lähelläni. Nipsu oli kuitenkin suhteellisen reipas ihan loppuun asti, tuli lenkille mielellään ja leikkikin, ruoka ei vain maistunut. Itse olin ihan vakuuttunut, että Nipsu pääsee vielä näkemään tulevat pennut, olihan se jo niin moneen kertaan ennenkin parantunut vaivoistaan. Edellisenä sunnuntaina kuulin äidiltäni Merlinin kisojen jälkeen, että nyt on päätös tehty ja Nipsu on pakko päästää koirien taivaaseen – ja tästä asiasta olin samaa mieltä, vaikka se kipeää tekikin.

Nipsu sai viettää maanantaina mukavan ja rauhallisen aamupäivän, se sai herkkuja ja läheisyyttä. Vielä ennen eläinlääkärille lähtöä leikin sen kanssa sen rakkaimmalla lelulla, nipsunnipsulla, joka myös tuli viimeiselle matkalle mukaan. Autossa Nipsu sai matkustaa takapenkillä sylissäni rapsuteltavana, niin kuin usein matkustimme muutenkin. Eläinlääkärillä Nipsu sai nukkua rauhassa viimeiseen uneensa minun sylissäni.

En osannut odottaa, että Nipsun lähtö olisi näin raskasta. Olo on todella lohduton, eikä oikein saa mitään aikaiseksi. Viimeisten yli 13 vuoden aikana, jos elämässä oli joku huonosti, Nipsu toimi aina minun lohduttajanani. Se ei vastannut mitään, kun kerroin sille murheistani, mutta pelkkä sen halaaminen sai jo maailman näyttämään paremmalta paikalta. Ehkä itselleni tämä on niin kova pala purtavaksi juuri sen takia, että omaa elämääni katsoen Nipsu on ollut lähes aina täällä. Nipsu ja Uki ovat minulle ainoana lapsena korvanneet puuttuvia sisaruksia, vaikka koiria olivatkin. Saimme Nipsun kanssa viettää niin pitkän ja ihanan yhteisen elämän. Olen elänyt vain alle puolet elämästäni ilman Nipsua, ja kasvoimme yhdessä lapsista aikuisiksi. Nipsu antoikin elämääni paljon rikkauksia, kun harrastuksien kautta tutustuimme uusiin ihmisiin.

Nipsu nuorena poikana

En pystynyt edes facebookiin laittamaan ilmoitusta asiasta. Ajattelin, että en kestäisi lukea surunvalitteluja, koska asia palaisi aina mieleeni. Jonain päivänä viime viikolla uskalsin mennä kuitenkin lukemaan äitini sivuilta osanottoja, ja olin hyvin liikuttunut, kuinka moni oli ottanut osaa menetykseemme. Nyt kuitenkin päätin, että osana surutyötä olisi hyvä kirjoittaa jotain yhteisistä vuosistamme. Äitini päivittikin jo Nipsun omaa sivua.

Nipsu tuli meille Ukin kaveriksi ja minulle agilitykoiraksi, kun Uki ei riittänyt minun ja äitini kummankin harrastamiseen. Olen kouluttanut Nipsun alusta alkaen, mikä ei ollut kylläkään ihan helppoa 11-vuotiaalle tytölle, mutta hyvä koira Nipsusta tuli. Ja agilitykoiran paikan se täytti enemmän kuin hyvin, sillä oli aina paloa agilityyn. Vielä vanhoilla päivilläänkin esteitä nähdessään se alkoi huutaa suoraa huutoa.

Se on hassua, mitä asioita jää kaipaamaan, kun toinen on poissa. Kävimme Teemun kanssa viime viikonloppuna hoitamassa Merliniä, kun vanhempani lähtivät pikkujouluristeilylle. Jo kun tulimme tänne, koko talo tuntui niin hiljaiselta. Nipsulla oli aina oma tervehdyshaukkunsa, kun se oikein innostui vierailijasta. Sillä oli myös omat selkeät rutiininsa – joka aamu sille piti antaa kahvipöydässä aamumakupala, ja tämän jälkeen meillä oli rapsutushetki. Nipsun rakkain lelu oli nipsunnipsu, jonka se sai heti ensimmäisenä päivänään meillä. Sitä se aina kanniskeli ympäri kämppää ja hoivasi kuin omaa pentuaan. Se myös tuli aina aamuisin herättämään rapsuttamalla ovea tai sänkyä, viime lauantaina nukuimme Teemun kanssa vahingossa hyvin myöhään, kun ei täällä ennen ole herätyskelloja tarvinnut. Merliniäkään ei ole huomannut päästää ihan niin usein ulos, kun aina on tottunut siihen, että Nipsu rapsuttaa ulko-ovea. Merlin selvästi kaipasi viime viikonlopun aikana vanhempiani, kun Nipsu on poissa. Aikaisemmin se ei ole ikävöinyt pidemmilläkään hoitokerroilla. Teimme Merlinin kanssa vähän pidempiä lenkkejä, ettei se ikävöisi niin kovasti.

Nipsu ja nipsunnipsu noin 10-11 vuotiaina

Itselleni on todella vaikeaa hyväksyä, että Nipsu on nyt poissa – miten joku voi vaan yhtäkkiä lakata olemasta? Vaikka Nipsu ei enää olekaan fyysisesti läsnä, tulee se aina elämään sydämissämme. Ja vaikken olekaan yhtään uskovainen, toivon, että Nipsu on onnellisena koirien taivaassa Ukin ja muiden edesmenneiden koirakaveriensa kanssa.  Ja onneksi tiedän, että tämä suru hälvenee ajan myötä, ja vaihtuu ihaniin muistoihin, joita meillä on ollut yhdessä. Nipsu sai kanssamme elää täysillä alusta loppuun asti, ja se eli pitkän hyvän elämän. Nyt Nipsulla on hyvä olla. Nuku rauhassa pieni paras, rakas ystäväni.